Puhelin soi 13:50. Vastaan ja kuulen vihaisen miehen äänen: Minähän sanoin, että se ei onnistu tuollalailla, eri laatuisia yhdistämällä! Minähän sanoin!! Nyt yksi on pilalla, käyttökelvoton! Minähän sanoin, että se ei onnistu! Yritän väliin kysyä, että onko asia tarkistettu kunnolla vai onko se vain silmämääräisesti arvioitu. Mutta en onnistu siinä. Miesääni jatkaa.. ja minä vaikenen. Lopetettuaan ja kuunneltuaan tovin hiljaisuutta hän lopettaa mumisemalla tutkivansa asiaa. En puhu mitään. Itse hän aikoinaan hyväksyi yhdistelmän.

 

Itkettää. Lähetän viestin puhelun perään, jossa kehotan häntä tarkastamaan asia kunnolla ennen kuin tekee mitään peruuttamatonta. Päätän viestini toteamalla ”Kylläpä nä taas osasit ..” Matto nykästiin alta. Taas alta. Paha olo. Itsesääliä, tiedän.

 

Kolmisen viikkoa sitten mies haukkui minut. Häntä ärsytti talon epäjärjestys ja pölypallot. Kolme imuroimatonta päivää oli takana. Hänen lopetettuaan syytteleminen, sanoin raivoa pidätellen tämän olevan viimeinen kerta kun hän minut haukkuu. Myöhemmin illalla vein hänelle vihkon ja kynän käskien tekemään minulle aikataulun. Menin nukkumaan sohvalle vilttiin kääriytyen. Missä h*****n välissä ehdin kiillottamaan! Käyn töissä tavanomaiseen virka-aikaan, mutta toisinaan menee pidempään. Täytyy joustaa. Lisäksi työskentelen miehen yrityksessä pari-kolme tuntia arki-iltaisin ja viikonloppuisin enemmän. Pidän työstä miehen yrityksessä, mutta siitä ei kuitenkaan riitä elantoa kahdelle työntekijälle. Lisäksi meillä on pari lasta, jotka ovat jo toisella kymmenennellä ja muutama lemmikkieläin.

 

Puhelin soi 14:10. Hiljennän soittoäänen. Jätän vastaamatta.

 

Itkettää. Yläluomia polttaa. Pidättelen kyyneleitä. Olenhan töissä. - Pelottaakin. Päivätyöni loppuu kuukauden sisään. Mitä minä sitten teen. Mistä sitten ammennan itsevarmuutta, jota saan onnistumisistani, siitä että hoidan työni hyvin. Miten säilytän omanarvontunnon.

 

Tässäkö tämä nyt sitten oli.