Mitään konkreettista oloni parantamiseen en ole saanut tehtyä, jotenkin vain odotan ajan kulumista. Ja lasten kasvamista, lähinnnä heidän henkistä kasvamista (näkemään ja toisaalta hyväksymään tulevan heistä riippumattomista syistä). Parisuhteemme tilanne on tällä hetkellä lähes sietämätön. Minulla inhottaa ja tavallaan pelottaa tai ehkä paremminkin jännittää negatiivisessa mielessä tämän hetkinen tilanne. Miehen silmistä sekä hänen käytöksestä näen halvennuksen. Ystäväni, ei edes kovin läheinen, oli eilen heittänyt kysymyksen viesteihini eilen, että "Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että se on arvostanut sinua?" Kysymys on edelleen vailla vastausta. Tai vahvistusta. Ts. ulkopuolinenkin, jonka kanssa olen tekemisessa korkeintaan kerran kuukaudessa, pääsääntöisesti harvemminkin näkee tilanteemme. - Mitä siis odotan?!!! No sitä kasvamista, niin lasten kuin itsenikin. Minun tulee hyväksyä tilanne aivan täysin. Minun tulee tuntea suhteemme täysin loppuun kalutuksi, ennen kuin alan tekemään asian eteen mitään konkreettista. Ettei kävisi niin kuin viimeksi ..

Sisällä sisimmässä odotan ja toivon, että mies löytäisi itselleen "lohduttajan", "ymmärtäjän". Sen jälkeen asiat lähtisivät viimeistään rullaamaan.

Muutama vuosii sitten suhteemme oli myös karikolla. Silloin miehellä oli parikin "ymmärtäjää", tosin eri aikaan. Asuimme erossa puolisen vuotta. Minä en antanut periksi, vaan panin suhteemme toimimaan. Nyt en enää jaksa. Uskon, että tämä toimisi edelleenkin, jos aina jaksaisin myötäillä ja tehdä niin kuin mies haluua. - Kenties miehellä on narsismin oireita? Niin kauan menee hyvin, kun teen niin kuin hän ajattelee.

Hmm..

http://www.youtube.com/watch?v=lkEcY-OVbZM

Luvattu on paljon
Rikottu enemmän
Vierelläsi valvon
Ja kauniina sut nään

Sä oot se jonka
Löydän aina uudelleen
Taas tässä oon ja valmis
Uuteen kierrokseen

Mut mussa ei oo mitään
Mussa ei oo mitään uutta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli sama sydän
Sama nainen

Mä muistan kyllä
Ne kirosanat ja syyttelyn
Ja anteeksi annan
Jopa sen pahoinpitelyn

Mut mä en lupaa mitään
Mä en lupaa mitään muuta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli sama sydän
Sama nainen

Mä en lupaa mitään
En enää lupaa mitään muuta

Oon vielä samanlainen
Sama mieli sama sydän
Sama nainen

Sanonut oon kaiken
Yö vaihtuu aamuun
Jos sä vielä haluut
Takas mä tuun

Eilen huomasin uudella Fb-kaverillani olevan saman nimisen Fb-kaverin kuin minulla, kyseessä on kuitenkin kaksi eri henkilöä. Hänen kaveri on yhä elossa, minun ei. - En osaa sanoa, että miksi en ole poistanut tätä edesmennyttä ihmistä kavereistani.. Mutta se ei ole nyt tämä hajatelman pointti.

Tämä kaverini kaverin kaima lähetti minulle kaveripyynnön viime vuoden alussa. Ihmettelin kovasti, että miksiköhän. Toki tunsin/tiesin hänet yläaste ajoilta, mutta emme olleet erityisen läheisiä ystäviä. Muutaman viikon kuluessa selvisi, että hän oli sairastanut vakavan sairauden ja nyt kaiken pitäisi olla kunnossa. Ennen kesää, hänen tilansa kuitenkin huononi: sairaus oli uusiutunut. Kuukausi siitä, hän nukkui pois. - Kylmäs, hän oli samanikäinen kuin minä.

Puolisen vuotta sen nuoruuteni syksyn jälkeen kun isäni kuoli, en ole pelännyt kuolemaa. En sitä nyt erityisesti toivokaan, pääsyynä lienee huoli lapsieni pärjäämisestä, tai lähinnä peräänkatsomisesta (täytyyhän niitä nyt vähän jonkun ohjailla... ). Toisaalta, tiedän kuinka vaikeaa on päästä yli oman vanhemman kuolemasta murrosikäisenä. - Se on todella hankalaa, joskus tuntuu että en ole päässykään siitä yli, aika vain kuluu. Joka tapauksessa, aika merkityksetöntä elämäni olisi ilman lapsiani.

Nojoo, jopa rönsyilee. Ja siihen pointtiin. Olen usein miettynyt, että mikä saa ihmiset kuoleman lähentyessä ottamaan yhteyttä, jopa puolituntemattomiin ihmisiin? Lähipiirissäni on toinenkin tapaus; Tämä nainen taistelee yhä, mutta parantumattoman sairautensa vuoksi vääjäämättä loppua kohti menee nopeammassa tahdissa kuin me muut. Hän lähettää minulle ihan postikortteja jne. Muutama vuosi sitten, hän ei voinut sietää minua silmissään. - Liekö sanonta "Tarttuu, kuin hukkuva oljenkorteen" viittaa johonkin tämmöiseen. Minulla ei itselläni ole mitään tämmöistä toimintaan vastaan, ihmettelen vain. Kertooko se siitä, että loppujen lopuksi ihminen tuntee olevansa niin yksin kuoleman edessä? Katoaako heidän ns. todelliset ystävänsä tämmöisellä hetkellä? Vai haluavatko he muistaa ja tervehtiä kaikkia elämänsä varrella tapaamiaan ihmisiä vielä kun on mahdollista?

Semmoisia mietintöjä tällä kertaa.

http://www.youtube.com/watch?v=C0i1_PyfIkc

Mä tunnen sinut pikkusisko
Me vaikka Vasta kohdattiin
Niin Monin kasvoin ennenkin
Sä vierelläni maannut oot

Takkuiset hiukset rinnoillasi
Aamuyön utu silmissä
Kuin lihaksi ois tulleet
Kasteiset niityt, unen laaksot

Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää saan
Ja unohtaa

Kun unessasi pikkusisko
Kuupurrellasi purjehdit
Ja aamutähti otsalla
Astelet yön laitoja

Sateiset saaret lännen aaren
Kirsikankukat japanin
Niin etelä ja pohjoinen
Kaikki meitä varten on

Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää saan
Ja unohtaa

Ikuisuus, yksi huokaus vain
Yksi yö Kuin koko elämä
Tuoksussasi keväät tuhannet

Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea

Viikonloppu meni mukavasti. Sunnuntaina vietin koko päivän ulkona koirien kans, ja kylläpä minä nautin kevät auringosta ja hyvästä koirahenkisestä seurasta! Iltasella mies hieroi kömpelösti välirauhaa. - Noh, aivan sama mulle. Tuntuu merkitsemättömältä, että onko se mulle vihainen vai ei. Melkeinpä helpommalla pääsen, kun hän on suutuksissa. Toki henkinen paine on tällöin raskaampi, mutta siltikin. Riita johtui taas kerran siitä, kun minä en osaa käyttäytyä; Sairasloman aikaan pihallemme tuli hyvin tuttu vieras, ja teki sellaista mitä ei todellakaan saa tehdä, hmm ympäripyöreästi sanottuna vieras vahingoitti omaisuuttani. Tästä näkemästäni repesin täysin, ja ryntäsin ulos ja kävin suomentamassa käytöstapoja. Myönnän, että puhuin hyvin rumasti, suorastaan tökerösti, mutta onhan se hlvtt kummempi homma jos aikuinen ihminen ei tiedä mikä on oikein ja mikä väärin! Kylläpä ärsytti. Toisaalta olin kyllä vihainen itsellenikin siitä, että menetin malttini niin totaalisesti. Mietin jopa, että täytyy pyytää käytöstäni anteeksi. Harkitsen sitä vielä. Mielestäni tämä toinenkin osapuoli voisi edes yrittää olla pahoillaan.. Illalla mainitsin tapahtumasta miehelleni. Toki tiesin reaktion etukäteen, mutta kuulepahan ensin minun versioni tapahtuneesta. Siitäpä se sitten taas alkoi; mykkäkoulu vol 897 965 123. - Kun en vain osaa olla hänelle mieliksi ja käyttäytyä kuin fiinit frouvat. Eli vaihtoon vaan!!! Jeee! (Toiveajattelua). MInä en tajua, että miksi minun pitäisi nöyrtyä kotonani elämään siten, kuten muut sanoo. Miehenikään ei halua ymmärtää, että kun toiselle kumartaa niin toiselle pyllistää. Ja minäpä sitä persettä tämän tästä katselen.

Päivänä yhtenä mietin, että olenko ihan oikeasti toivoton tapaus. Onko maailmassa sellainen henkilö, joka voisi elää minun kanssani niin että tämän ei tarvitsisi hävetä käytöstäni. Joku joka pitäisi puoliani tiukassa tilanteessa, eikä kääntäisi selkääni minulle. Seisoisi rinnalla. Jopa puolustaisi minua. Toisekseen mietin, että osaisinko luottaa kenenkään niin paljon, että voisin avautua hänelle ilman että panssari ympärilläni on kiillotettu. - Hyvin vaikeaa se olisi.

 
http://www.youtube.com/watch?v=qH7qzBvHFic

Otan sua ranteista kii ja sidon käsinojiin
Tää on ainoa mun keino paeta
Nään ku siin tuolissas oot jo huolissas
Tätä tahtois en, tää on mun keino viimeinen

Mä katkon sun peukalon ettet sä liftata voi mun perään
Sit etusormen vuoro on ettet sä töki mua sillä enää

Hei kohtalo, oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen kenen oon tai en

Muistan kun moikkasit mua, vaikken ees tuntenu sua
Ja mut sun vangiks veit ja tahtos selväks teit
Mut kuule kohtalo, mul oma tahto on
Ja nyt se varmistaa, ettet sä enää kii siit saa

Ja murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää
Ja nimetöntä säälisin, mut ei se mitään fiksua teekään

Hei kohtalo, oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen kenen oon tai en
Hei kohtalo, mul oma tahto on

Mut sun pikkurilliäs en vie, vaan mun mielessä salaa
mä toivon, et sä muutut kiltimmäks ja ehkä vielä mä palaan
Ja antaudun, siihen kietoudun
Jos teen päätöksen, et oon sun nainen

Hei kohtalo, oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen kenen oon tai en

Tänään olin töissä, vaikka saikku olisi jatkunut viikonlopun yli. - Sain muuta ajateltavaa. Kotona mietin vain, että kuinka pääsen pois. En voi tehdä ratkaisua tässä vaiheessa. Pelkään, että lapsilla lähtee koulu menemään ihan vituralleen. Löysin siis taas uuden tekosyyn! Kuitenkin nauratti ajatus mahdollisten tulevien kerrostalonaapurien reaktiosta, kun tälläinen koiratarha muuttaisi naapuriin! - Ehkä se kerrostalo ei olisi paras ratkaisu.

Aina joskus tunnen jonkinlaisen kiintymyksen vivahteen katsoessa aviomiestäni. Mutta todella harvoin. Jokin aika sitten hän halusi kuulla rakastavani häntä. Noh, sanoin sen, mutta .. Niin, en vihaakaan häntä, mutta mitä se rakkaus sitten on? - Joskus ajattelin sen olevan sitä, että kunnioittaa ja arvostaa toista ja toisen mielipiteitä, huomioi ja haluaa viettää aikaa toisen kans, rakastettu menisi kaiken muun edelle, edes joskus jne. - Ehkäpä tämä lista muodostui niistä asioista mitä itse kaipaan parisuhteessa. Ja joita ei tästä suhteesta löydy. Löytyyköhän näitä edellä mainittuja piirteitä yleensäkään pitkistä, parikymmentä vuotta kestäneistä suhteista?

Olen yrittänyt löytää meille yhteistä aikaa, yhteistä tekemistä. Toisinaan olen houkutellut miestäni johonkin yhteiseen harrastukseen, olen kokeillut mm. tanssia, kalastusta, metsälenkkejä/retkeilyä, .., ja onnistunutkin samaan mieheni mukaan. Yleensä harrastus on lopahtanut kuukauden sisällä. Häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta mikään muu kuin oma työnsä ja oma harrastuksensa (yhdistystoiminta). Jotenka tässä sitä elellään, päivä kerrallaan. Mieheni tuntuu olevan tyytyväinen tilanteeseen, kunhan vain talo on suht siisti ja ruokaa on ruoka-aikana. Minä vain kidun.

Niin, se rakkaus. Sitäkin on niin montaa sorttia. Rakastan lapsiani, koiriani, äitiäni jne. Mielestäni en rakasta miestäni, niin kuin miestä tulisi rakastaa. Jonkinlaista rakkautta häntäkin kohtaan tunnen, vai onko se tottumusta?